VAKoskenniemen elämänkerran julkistaminen 21.1.2010

Martti Häikiön Koskenniemi-elämäkerta jättää lukijan arvioitavaksi, onko Koskenniemen huono maine ansaittu vai ei.

Koskenniemen tie nuoresta helleenistä kirjalliseksi toteemiksi

Turun Sanomat 21.1 2010 • 
Martti Häikiö: V. A. Koskenniemi: Suomalainen klassikko. 1. Lehtimies runoilija, professori 1885–1938. WSOY 2010. 416 s.
• Martti Häikiö: V. A. Koskenniemi. Suomalainen klassikko. 2. Taisteleva kirjallinen patriarkka 1939–1962. WSOY 2010. 416 s.
Monumentaalista Koskenniemi -elämäkertaa lukiessa tulee vähän samanlainen olo kuin päivän taloussivuista. Kyllä, tutkija puhuu asiaa, mutta lupaukset Suomen noususta vaikuttavat silti analyyseiksi naamioituneilta toiveilta. Professori Martti Häikiö toivoo palauttavansa Koskenniemen maineen, jonka tahrivat viime vuosisadalla sekä vasemmistolaiset että modernistit. Laveastihan tuo näyttää tapahtuvan.
Kauheasti ei yllätä, että Nokiasta kolme kirjaa (joista yksi on kolmiosainen) tehnyt kokoomuslainen historiantutkija on sitä mieltä, että itsenäisen Suomen kansallisrunoilijaksi, eräänlaiseksi uudeksi Runebergiksi , julistettu Koskenniemi on saanut suotta huonoa julkisuutta.
Suomea toistuvasti bolshevismista ja muustakin vasemmistolaisuudesta varoittanut ja Saksasta vielä 1930-luvullakin innoitusta ammentanut runoruhtinas on Häikiön mielestä kestänyt aikaa – ilmeisesti toisin kuin vasemmistolaiset, jotka ovat vain poliittisia. Vapaussodan runosankari Koskenniemi taas ei ole poliittinen vaan isänmaallinen, metsäläisporukasta eurooppalaista kulttuurikansaa tehnyt nuori helleeni.
Häikiö on poiminut ennen käyttämättömästä lähdeaineistosta, lähinnä kirjeistä, ne osat, jotka mahdollistavat kansallisen kulttuurivaikuttajan rehabilitoinnin nyt kun aika on taas nytkähtänyt oikeaan suuntaan ja vasemmiston valta on kulttuurissakin murrettu.
Sivuilta esiin nouseva Koskenniemi vaikuttaa paljon maltillisemmalta tapaukselta kuin se, josta radikaali Raoul Palmgren kirjoitti 1940-luvun lopulla esitelmässään ”Hautakirjoitus Koskenniemelle”. Palmgrenin Koskenniemi oli keskinkertainen mutta arvostettu juhlapuherunoilija, joka haaveili fasistisesta Euroopasta.
Häikiön Koskenniemi ei ole myöskään 24-vuotiaana eli kaikkitietävänä kirjoittaneen modernisti Tuomas Anhavan kuvauksen mukainen. Anhavan mielestä Koskenniemen teksteistä puolet on merkkipäiviä ja juhlia varten synnytettyä kaunopuhetta, jossa isänmaallinen ja katsomuksellinen paatos hallitsee.
Ei mikäänlahtarirunoilija
Elämäkerrassa ei todellakaan esiinny mikään lahtarirunoilija. Johannes Salminen syytti vielä 1985 Koskenniemeä siitä, ettei tämä Weimarissa 1941 ja 1942 vieraillessaan nähnyt ihailemaltaan Goethelta ollenkaan kaupungista kahdeksan kilometrin päässä sijaitsevaa Buchenwaldia. Salmiselle Koskenniemi oli jonkinlainen goethelainen fasisti ja hakkapeliitta, jonka retoriikkaa oli vain rikoksia peittävää kulissia.
Häikiön kirjassa esiin nouseekin kosmisen vilun runoilija ja Hellaan miehuuden ja urhoollisuuden tantereilta ammentanut sivistäjä, joka unelmoi suomenkielisestä Suomesta ja yhtenäisestä eurooppalaisesta kulttuurista. Tämä Koskenniemi on jopa näkijä. Hän syytti 1930-luvun maailmanpulasta Versailles’n rauhansopimuksen kohtuuttomia ehtoja ja visioi: ”Kaukaisen Lännen (Amerikan Yhdysvallat) kylmät saamamiehet ja läheisen idän (Neuvostoliitto) uskonkiihkoiset lähetit kilpailevat rinta rinnan sen (Euroopan) sielusta ja sen tavarasta, ja nähtäväksi jää, tulevatko he jakamaan keskenään saaliin vai riitaantuvatko he pesänjaosta.”
Häikiö ilahtuu: ”Juuri näin kävi. Toisen maailmansodan todellisia voittajia olivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, jotka jakoivat ensin Euroopan valvontavyöhykkeisiinsä ja sitten riitauduttuaan valvoivat Euroopan kahtiajakoa.”
Toisaalta Koskenniemen katsotaan nähneen Hitlerin Saksan kunnianpalauttajana, Euroopan yhdistäjänä ja kulttuuribolsevismin kukistajana. Häikiö vähättelee kritiikkejä ja katselee kohdettaan ajan ja runoilijapersoonallisuuden valossa.